Kirjoitus julkaistu 18.3. Hämeen Sanomien mielipidepalstalla

Hämeen Sanomat kirjoitti 13.3. uutisoidessaan puolue-erostani, että olen ”loikkinut puolueesta toiseen”. Tämä on totta, mutta olen hämmentynyt siitä, miten tämä on aina lähestulkoon se tärkein asia, johon tartutaan.

Politiikan parissa kaikki tuntevat sellaisen kansalaisen, kuin ”liikkuva äänestäjä”, joka äänestää eri vaaleissa eri puolueita. Liikkuva äänestäjä laittaa asiat etusijalle. Liikkuva poliitikko on ehkä uusi ilmiö, mutta ajatus on sama. Terveeseen demokratiaan kuuluvat puolueiden voimasuhteiden muutokset.

Ilman liikkuvia äänestäjiä demokratia pysähtyy. Tottumusäänestäminen on demokratian vihollinen, korruption mahdollistaja ja elitismin ylin ystävä.

Se johtaa ilmiöön, jossa samat naamat istuvat tatteina kaikilla demokratian tasoilla kunnanvaltuustosta eduskuntaan asti, eivät ehdi hoitamaan yhtäkään tehtäväänsä ajatuksella, mutta päättävät kaikesta! Jokainen voi miettiä, mitä siitä syntyy?

Kaikkein haitallisin ajattelutapa on, että puolue nähdään kuin seurakuntana, jonka jäsenmaksut maksetaan kehdosta hautaan ja aina äänestetään sitä, mitä jo isoisäkin äänesti. Puoluejohtaja on kuin Paavi, jonka perässä hiippakunta hiihtää. 

Mestarin, jonka sanoman viisauteen on totuttu, henkilökultti taputtaa käsiään kaikelle, kunnes joku ajatteleva ihminen havahtuu: ”Mitä se sanoi? Kuolema kaikille?” Osa taputtaa edelleen.

Liikehdintäni puolueiden välillä on ollut yhden miehen ajattelun evoluutiota. Apinavaihe meni vihreissä, vasemmistossa kehittyi puhekyky, Väyrysen kanssa aivot ja perussuomalaisissa löysin selkärankani.

Mitäs nyt?