Törmäsin Facebookin muistojen joukossa päivitykseeni vuoden takaa. Tuo päivitys toimii tämän kirjoituksen runkona, jonka ympärille kirjasin muutamia tajunnanvirtaisia ajatuksia, joita kommentoin mielelläni tarkemmin esimerkiksi sosiaalisen median puolella vuorovaikutuksessa.
Vanhojen suurten ja keskisuurten puolueiden ongelma on se, että niiden kautta puolueiden jäsenet voivat päästä mukaan verkostoihin, joiden lonkerot ulottuvat laajalle. Näistä verkostoista voi saada hyötyä elämässään monin tavoin, jolloin näissä puolueissa kannattaa pysyä, ettei menetä niiden tuomia verkostoja, vaikka puolueiden itsensä harjoittama politiikka olisi täysin väärää ja sitä olisi vaikeaa allekirjoittaa.
Heikot yksilöt alistuvat viiteryhmissään huonojenkin päätösten tukijoiksi; usein puhtaasti siitä syystä, että asettumalla vastahankaan, he menettäisivät tärkeiksi muodostuneita suhteita. Toinen mahdollinen syy alistumiselle on klassinen: Ei viitsitä kunnolla lukea mistä ollaan päättämässä, joten mennään virran mukana. Nämä yksilöt ovat poliittisissa elimissä korruption mahdollistajia, niin sanottuja hyödyllisiä idiootteja.
Tämä ilmiö koskettaa erityisesti vanhoja puolueita; kokoomusta, demareita ja keskustaa, joilla verkostot ovat perinteisesti vahvat ja jotka nostattavat valtuustoihin ja eduskuntaan säännöllisesti poliittisia broilereitaan ja myös viranhaltijoiksi sopuleita, joista valtaosalta ei kuuna kullan valkeana tule löytymään riittävää rohkeutta riuhtoa itseään irti näistä rakenteista ja verkostoista, itsenäisiksi ja riippumattomiksi toimijoiksi.
Sitten kun joku sen tekee, tulos on jotakin sellaista, mitä Paavo Väyrysen viime vuosien irtiotto keskustasta osoitti. Vahvankin valtiomiehen pienpuolueprojekti oli helppo haudata marginaaliin, koska niin vanhat kuin uudetkin viholliset hyväksyivät vaientamisen hiljaisuudellaan, vaikka se rikkoi kaikkia demokratian pelisääntöjä.
Seitsemän tähden liikkeellä ei uutena puolueena ollut valmiita verkostoja, joihin olisi kuulunut esimerkiksi toimittajia, merkittäviä elinkeinoelämän edustajia tai riittävän monia muita vahvoja vaikuttajia, joita olisi riittävästi kiinnostanut pitää ääntä yhden pienen puolueen kaltoinkohtelusta.
Poliittiset virkanimitykset yhteiskunnan tärkeimpiin ja merkittävimpiin pesteihin takaavat osaltaan sitä, että jokainen niillä jakkaroilla istuva on kiitollisuudenvelassa jollekin. Yleensä ei luonnollisestikaan pienpuolueelle.
Sininen tulevaisuus kärsi saman kohtalon. Hjallis Harkimon Liike nyt onnistui verkostojen luomisessa parhaiten, mutta sekä sinisten että hjallisten politiikan sisällöt eivät aiheuttaneet minkäänlaista uhkaa vanhoille puolueille. Kukaan ei oikeastaan edes tiennyt mitä ne edustivat.
Sinisissä kansaa iljetti poliittinen pyrkyryys: puolue ei syntynyt poliittisten vaikutusmahdollisuuksien puutteesta, vaan lähinnä päinvastaisesta, se syntyi, jotta ministerit voisivat pitää kynsin ja hampain loppuun saakka kiinni ministerisalkuistaan.
Väyrysestä mielipiteitä on monia, mutta jokainen asiaan vähänkin perehtynyt tuntee hänen periaatteellisen tahtopolitiikkansa ytimen. Tämä pitää sisällään niin hänen kannattajansa, kuin myös innokkaimmat vihamiehensä. Tällainen luonne puuttuu monilta muilta uusilta puolueprojekteilta.
***
Todellisuudessa hyvin usein, kun joku politiikassa leimataan vastarannan kiiskeksi, riitelijäksi ja persona non grataksi, taustalta paljastuu yhteneviä tekijöitä: Leimatun korkea työmoraali päätettävänä olevien asioiden selvittämisessä, kyky sekä periaatteellinen tahtotila riippumattomuuteen ja lahjomattomuuteen, kuten demokratiaan kuuluu. Poliitikonhan kuuluu olla vain ja ainoastaan kansalla töissä, ei suinkaan hankkimassa itselleen kavereita ja harjoittamassa siviilielämän etuja tuottavaa suhdetoimintaa.
Siis pähkinänkuoressa kyse on tästä: Kun et ole kenenkään kontrollissa, olet hankala! Tällaisia esimerkkejä löytyy maamme poliittisesta historiasta useita. Nykyisyydessä tällaisia tapauksia on liian vähän.
Hämeenlinnalaisille tutuin esimerkki viime vuosilta lienee se, miten perussuomalaisten Kari Ilkkalaa kaupungissa kohdeltiin, Lahdessa silloisen vasemmistovaltuutettu Seppo Korhosen kohtelu ajalta ennen viime 2019 eduskuntavaaleja, on samaa sukua. Molempien ajautumista paitsioasemiin yhdistää yksi tekijä: Heidän taistelunsa korruptiota vastaan.
”Suomalainen korruptio on verkostoitumista. Meillä on pieni maa ja aika pienet ristiriidat. Kun tunnet oikeita ihmisiä tieteessä, taiteessa tai politiikassa, pääset asemiin ja saat etuuksia sekä rahaa.”
– Filosofi Timo Airaksinen
Kurkkaa täältä lisää suomalaisesta korruptiosta:
Kimmo Kautio 