Haluaisin kysyä teiltä kaikilta kanssakulkijoilta, millä ihan aidoilla, inhimillisesti kestävillä perusteilla maailman ihmisiä pitäisi ”pelastaa Suomeen”? Mikä on se ihmisen objektiivinen mittari, jolla vedetään se välttämätön raja johonkin? Kysymys on kipeä, mutta tarpeellinen.

Ihmisten hätä se ei ole, koska eikö kautta aikojen ole ollut tyhmemmällekin selvää, että kaikkia maailman hädänalaisia ei voida kestävästi auttaa väestöjä siirtelemällä? Myös hätä pitäisi jotenkin määritellä. Kenen hätä on toisen hätää arvokkaampi, koska hätä on kaiketi itsessään subjektiivinen kokemusasia?

Hädän määritelmästä riippuen avuntarvitsijoita lienee maailmassa satoja miljoonia. Me emme voi mitenkään auttaa kaikkia kestävästi. Siis ilman, että maksamme kohtuutonta hintaa taloudellisesti, kulttuurisesti, yhteiskuntarauhan ja turvallisuuden suhteen.

Nälänhädässä oleva on kuolemanvaarassa joka päivä, mutta jos maa on muuten turvallinen, ei turvapaikkaa tipu. Jos maassa tavataan sotaa, levottomuuksia ja vainoa, voi hyvinvoivakin kaveri tulla elintasopakolaisena meille järjestelmää hyväksikäyttäen ja jäädä olemaan, oli hätä tai ei. Ja mikä pahinta, oli turvapaikkapäätös mikä tahansa!

Tarinoita vainosta voi keksiä. Miten niitä kaikkia voidaan koskaan pitävästi varmentaa? Tietyistä maista tänne voi tulla jopa tekeytymällä homoseksuaaliksi, mutta mistään ei siksi, että on nälkä.

 

***

 

Tuntuu, että tässä – joka tapauksessa globaalisti täysin riittämättömässä – valikoivassa auttamisessa on kyse jonkunlaisesta ”valkoisen miehen taakan” sovittamisesta, joka perustuu rasistiseen taustaoletukseen muista kansoista autettavina, kykenemättöminä järjestämään omia olojaan, rakentamaan oman kotimaansa, oman rauhansa, oman yhteiskuntansa ja oman sosiaaliturvansa. Ilman uhrauksia ja uhreja se ei ole meiltä suomalaisiltakaan onnistunut.

Eikö jakamaton ihmisarvo tarkoita sitä, että tällainen länsimaiseen kilvenkiillotukseen ja omantunnon ostamiseen käytetyn, irvokkaan turvapaikkapuuhastelun aiheuttama lottopeli ihmisillä, on kaiken kaikkiaan kestämätöntä?

Pienen pakolaiskiintiön kautta auttaminen on hyväksyttävissä ja integraatio hallittavissa. Nykyisessä, hallitsemattomassa tilanteessa näin ei kuitenkaan ole. Se, että uhkarohkeita, valtamerten yli kumiveneillä lähteviä onnenonkijoita palkitaan tällaisella arpajaisjärjestelmällä, jossa harvat voittavat, on humaanistikin ajateltuna jopa kestämättömämpää, kuin se, että ei auteta ketään.

Hölmöläisintä höttöhumanismia on pyrkiä auttamaan kaikkia halukkaita avaamalla rajat ja väylät Suomeen ja muihin länsimaihin kaikille maailman hätää kärsiville. Hulluimmat sanovat, että Suomeen voisi tulla vaikka 50 000 ihmisiä vuodessa. Se on yhteiskuntarauhasta totaalisen piittaamaton näkemys. Yhteiskuntarauhaa ei pidä tuhota siellä missä se on, vaan rakentaa siellä, missä sitä ei ole.

Viisasta humanismia on olla kannustamatta ihmisiä turhaan toivoon. Nykyisten lähtömaiden ihmisten energia ja taistelutahto tulisi suunnata länsimaihin pyrkimisen sijasta olojen parantamiseen omassa kotimaassaan.