Havelilaista valtiomieshenkeä etsimässä

Sain kuukausikaupalla kestäneen luku-urakan vihdoin päätökseen, kun menneellä viikolla pääsin maaliin Michael Zantovskyn kirjoittaman Vaclav Havelin elämänkerran kanssa. Elämänkerta teki lähtemättömän vaikutuksen. Havel on niitä harvoja malliesimerkkejä poliitikosta, joka ei käyttänyt ansaitsemaansa asemaa hyväkseen, eikä sortunut halpaan populismiin tai poliittisiin peleihin ja taktikointiin. Havel ilmensi elämässään ja työssään sellaista puoluerajat ylittävää valtiomiesmäisyyttä, josta tämän päivän Suomessakin saa lähinnä haaveilla, sillä moni siihen kykenevä ajautuu paitsioon omissa viiteryhmissään ja jää lopulta ilman poliittista kotia.

Filosofi Bertrand Russellin kuuluisan parahduksen mukaan hullut ja fanaatikot ovat aina varmoja asiastaan, kun taas viisaammat ihmiset ovat täynnä epäilyä. Havelilla vahvana periaatteena oli pyrkimys ”elämään totuudessa” ja keino sen saavuttamiseen vaikutti olevan jatkuva eksistentiaalinen pohdiskelu, oman itsen ja ajatusten jatkuva kyseenalaistaminen ja epävarmuus omasta itsestä. Havelin voi nähdä lähihistorian tarjoamana lähes täydellisenä vastakohtana tämän päivän sosiaalisen median ajassa eläville, syvälle puoluekoneistoihinsa ja omiin kupliinsa uponneille politiikan toimijoille ja muille asiastaan varmoille, kenties hulluille ja fanaatikoille?

Havelilainen epäpoliittisen politiikan linja kolahtaa kovaa tällaiseen entiseen epäpoliittiseen nuoreen, jolle mikään poliittinen aate tai ideologia ei ole ehtinyt muodostua uskon kaltaiseksi. Epäpoliittiselle poliitikolle johonkin puolueeseen sitoutuminen on ikään kuin pakollinen paha. Valinta on kuitenkin tehtävä, jotta aktiivinen osallistuminen on mahdollista, mutta samalla pitäisi aktiivisesti varoa ajautumista liian syvälle. Valinnan jälkeen ikävintä onkin se, että puhuessasi tai kirjoittaessasi nimesi perässä näkyvä puoluekanta määrittelee sinua enemmän, kuin kirjoituksesi tai sanomisesi, halusit tai et. Omissa joukoissasi huomataan todennäköisesti nopeammin, ettet ole uskossasi niin vahva, kuin odotetaan.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, maahanmuuttopolitiikassa, talouspolitiikassa ja monilla muillakin alueilla on kovasti hakusessa havelilainen, uuden ajan valtiomieshenki. Näyttelijä-koomikko Stephen Fry syytti Dave Rubinin haastattelussa amerikkalaista yhteiskuntaa vakavasta infantilismista. Samanlainen kehityshäiriö näyttää vaivaavan enenevässä määrin myös suomalaista yhteiskuntaa. Ihmiset haluavat monimutkaisessa maailmassa yksinkertaisen ja helposti ymmärrettävän hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Sen sijaan, että näiden määrittelystä otettaisiin itse vastuu ja nähtäisiin edes hieman vaivaa, se jätetään ulkopuolisille ja otetaan annettuna. Edes akateeminen koulutus ja kognitiivinen suorituskyky eivät muuten suojaa lapsellisuudelta ja typeryydeltä, jos olet niin ehtinyt kuvitella: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/alykas-jarjettomyys-kognitiivinen-suorituskyky-ei-suojaa-ihmisia-typeryydelta/

Jokaisen poliittisen toimijan on tunnettava vastuunsa vastakkainasettelujen syventämisestä, aivan sama mitä oman kuplan edustajat vaativat. Uuden somekohujen ajan valtiomieshenkeen on opeteltava ja opittava. Jokaiseen kohuun ei ole välttämätöntä reagoida yhtä nopeasti, kuin tavan kansalainen huutaa valitsemansa puolen julki vaikkapa Forssan tapahtumien tai Särkänniemen delfiinien siirron kaltaisten tapahtumien osalta, puhumattakaan asioista geopoliittisessa kontekstissa. Hölmöintä populismia on huutaa hätäpäissään ilmoille se, mitä sinulta halutaan kuulla. Poliitikon vastuu ennen kannanottoa on ottaa selvää mitä tosiasiassa on tapahtunut ja kannattaako sitä kiirehtiä suurentelemaan tai vähättelemään. Kaiken informaatiosotimisen, silottelun, peittelyn ja valkopesun aikoina kansa kaipaa valtiomieshenkeä, joka yrittää nähdä asioiden kaikki puolet, vaikka se joskus tarkoittaisi sitä, että joudut myöntämään olleesi väärässä, eikä juttuasi enää jaakaan niitä normaalisti hymistellen eteenpäin levittävä tuttu viiteryhmä.

Vaclav Havelin hengessä poliitikon on pyrittävä ”elämään totuudessa”.  Samalla tulee muistaa, ettei totuus ole kenenkään yksinoikeus , vaikka perinteinen media onkin tiedonvälityksen yksinoikeuden internetin myötä menetettyään pyrkinyt sitä omimaan. On muistettava, että vaikka luottaisi ”totuuden kertovaan mediaan” varauksetta, sitäkin tekevät aina erehtyväiset ihmiset, joilla on omat kuplansa, omat infantiilit uskomuksensa ja omat sokeat pisteensä.

Mediakritiikin osalta voi jatkaa sujuvasti Kari Ilkkalan mainioon bloggaukseen: http://kartsa.blogit.hameensanomat.fi/2016/08/28/valtamedian-totuuden-jalkeinen-aika/

Ja vilkaista myös Faktavahti-blogin Markku Lehtolan huomioita JSN:n toiminnasta:

http://faktavahti.blogspot.fi/2016/08/miksi-jsn-ei-julkaise-kaikkia-hyvan.html