Sanktioiva työvoimapolitiikka on menneestä maailmasta

Työllisyyspolitiikkaan uppoaa vuosittain tolkuttomasti rahaa. Ei ole yhdentekevää, miten tämä raha käytetään. Tällä saralla on viime vuosina tehty ihan ”kohtuullisia” avauksia. On tehty työllistämiseen liityviä kuntakokeiluja, pyritty toteuttamaan nuorisotakuuta ja kiinnittämään TE-toimiston asiakasryhmissä aktiivisesti huomiota työttömyyden alkuvaiheeseen. Kolmen kuukauden rajasta tehtiin kriittinen raja, jonka jälkeen työllistyminen – kuulemma – olennaisesti vaikeutuu.

Aktiivista työvoimapolitiikkaa on tehty Suomessa mitä erilaisimmissa muodoissaan aina jostain 40-luvun lopun lapiolinjoista ja risusavotoista asti. 90-luvulla liian kalliiksi havaitun kuntien työllistämisvelvoitteen ympyrä sulkeutui – toivottavasti lopullisesti – niin sanottuun Paltamon malliin vuonna 2012. Työvoimapolitiikka on ikiliikkuja, jossa pyörä keksitään tasaisin väliajoin uudelleen, mutta yksi on ja pysyy: Työttömän turmaksi suunniteltu byrokratialabyrintti. Suomalainen aktiivinen työvoimapolitiikka kiteytyy –edelleen vuonna 2015 – lauseeseen ”risusavottaa sanktioiden uhalla”. Tätä modernia 40-lukulaista näkemystä ovat viimeisimpinä viljelleet mm. kykypoliitikot Paula Risikko ja Pia Kauma, jotka perin kokoomuslaiseen tapaansa ovat kehitelleet vanhoille asioille uusia nimiä. Nyt puhutaankin osallistavasta sosiaaliturvasta, jonka kuulemma ”kannustaisi” työhön.

Kannustaminen sanktioiden uhalla on jotakuinkin suomalaisuuden syvintä olemusta; se on kuin suomalainen fanikulttuuri urheilussa; omia kannustetaan mieluiten haukkumalla vastustajia. Ja toki omiakin, jos aihetta on. Ja onhan sitä. Kun suksi ei luista, peli ei kulje tai töitä ei saa, se on tietenkin jokaisen oma vika.

Suomalainen urheiluvalmennus on tässä kohdin onneksi jopa aikaansa edellä. Autoritäärisen johtamisen ja pää punaisena huutamisen kulttuuri on pikkuhiljaa siirtynyt historian lehdille. Jopa lajeista maskuliinisimmassa, jääkiekossa, on siirrytty osallistavaan johtajuuteen, mikä ei muuten tässä yhteydessä tarkoita sitä, että urheilijoita ohjataan kyykyttämisen tai palkan pienentämisen uhalla haluttuun suuntaan. Mikäli työttömyysetuuden leikkaamisen uhalla on paras mahdollinen kannustava vaikutus, niin miksi tätä oppia ei sovelleta esimerkiksi yritysjohtajien sopimuksissa?

Yhteiskuntamme kyvyttömyys tarpeellisiin rakenneuudistuksiin konkretisoituu työhallinnossa. Samantyyppisiä ratkaisuja on pyöritelty monenlaisissa, muodollisesti pätevissä työryhmissä kohta kahdeksankymmentä vuotta. Kultasuoneen osuttiin kuitenkin vasta vuonna 2010, kun keksittiin ryhtyä tukemaan työnhakijan omaehtoista opiskelua työttömyysetuudella. Valitettavasti tämänkin uudistuksen yhteydessä porattiin byrokratialabyrinttiin uusi kolo, josta on tähän päivään mennessä pudonnut jo moni uudelleen opiskelusta innostunut, jonka into on tapettu mielivaltaisella tarveharkinnalla, kun tilastoista on kylmästi katsottu alan työttömien määrä ja jätetty opiskelumahdollisuus myöntämättä.

Työttömyysetuuden käyttö opiskelun tukirahana on kuitenkin loppujen lopuksi vain byrokratian valeasuun puettua maalaisjärkeä, joka on työttömiltä edelleen toisaalta kielletty. Jos esimerkiksi menee työttömyysetuudella ollessaan aloittamaan omaehtoisesti työssäkäyville suunnatut laajahkot monimuoto-opinnot, voidaan työnhakija katsoa päätoimiseksi opiskelijaksi, jolla ei ole oikeutta työttömyysetuuteen. Samanlainen yllätys voi tulla, jos osallistuu työttömyysaikana esimerkiksi puolison harjoittamaan yritystoimintaan. Tällaisestä järjettömästä lainsäädännöstä löytyy edelleen useita esimerkkejä työ- ja elinkeinohallinnosta.

Lainsäädäntö työvoimapolitiikan taustalla on tavoitteisiin nähden auttamattoman vanhentunutta ja ristiriitaista. Rakenteellisten uudistusten hitaus hallinnonalalla kielii vain ja ainoastaan siitä, että laista ja sen aiheuttamasta byrokratian pyörittämisestä on tullut TE-toimistojen pääasiallinen työ ja tarkoitus. Mitä jos lopetettaisiin järjetön byrokratia ja palautettaisiin TE-toimistot ydintoimintansa, eli työnvälityksen äärelle ja palattaisiin verkosta ja puhelinlinjoilta takaisin inhimilliseen kohtaamiseen?