Luin juuri erään verkkolehden sivuilta syvästi koskettavan tarinan kolmevuotiaasta, syöpään menehtyneestä pikkupojasta. Yksin kotona, aamukahvilla istuessa saa suomalainen mieskin onneksi itkeä rauhassa. En linkkaa kyseistä tarinaa tähän, koska tuntuisi vastenmieliseltä ja epäreilulta tässä tehdä asialla politiikkaa. Jaettakoon linkki sitten myöhemmin vaikka sosiaalisen median puolella. Haluan tämän myötä kuitenkin sanoa pari huolella valittua sanaa.

Olen äärimmäisen pettynyt ja turhautunut siihen, että vielä vuonna 2015 hyvinvointivaltio Suomessa joudutaan esimerkiksi koko maan kannalta ensiarvoisen tärkeä lastensairaala rakentamaan lahjoitusvaroin. Eilen Hämeenlinnassa puolestaan yläasteikäiset nuoret järjestivät mielenilmauksena kaupungin päättäjille ulosmarssin homekoulustaan. Joudummeko seuraavaksi korjaamaan tai rakentamaan päiväkoteja ja kouluja vetoamalla hyväntekeväisyyden tapaan ihmisten omatuntoihin esittelemällä sairastuneiden lasten kohtaloita televisiossa? Tähänhän oikeistolainen leikkauspolitiikka meitä johtaa.

Mielestäni olemme kadottaneet jotakin oleellista, mikäli asiat ovat todella siinä pisteessä, että lastemme hyvinvointiin kiinteästi liittyvissä asioissa joudumme tukeutumaan hyväntekeväisyyteen ja ulosmarsseihin. Olemme unohtaneet hyvinvointivaltion peruslähtökohdan: Hyväntekeväisyyttä tehdään tehokkaimmin verotuksen kautta. Jokainen meistä tekee osan omasta työstään yhteiseksi hyväksi joka ikinen päivä. Se ei vaadi televisioituja pellenenäpäiviä, raflaavia otsikoita ja keuhkoamista kerätyistä supersummista, eikä sen seitsemää avustusjärjestöä vetämään hallinnolliset kulunsa välistä.
Se vaatii yhden vahvan valtion, joka pitää huolta omistaan ja palauttaa jokaisen keräämänsä euron yhteiseksi hyväksi vastuullisella tavalla.

Me emme tarvitse uudistuksia uudistusten takia. Emme tarvitse yksityistämistä ja yksittäisten ihmisten armeliaisuuteen ja hyväntahtoisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa, sillä meillä on armelias ja hyväntahtoinen hyvinvointivaltio Suomi. Elämme ajassa, jossa sen säilyttäminen vaatii rohkeutta. Hyvinvointivaltion romuttaminen uudistuspuheen valeasuun puettuna ei ole rohkeaa, vaan raukkamaista ilkivaltaa. Se on sitä, että yön pimeinä tunteina potkitaan bussipysäkiltä lasit rikki, että saadaan naapurin lasiliikkeelle töitä. Se on tahallista sotkemista siivoojien työllistämiseksi. Se on päiväkotien ja terveyskeskusten lakkauttamista, jotta tehdään tilaa yksityisille toimijoille, voittojen tavoittelulle ja voittojen jemmaamiselle veroparatiiseihin.

Tällaisen rohkean hyväntahtoisuuden käsiinkö meidän pitäisi lastemme hyvinvointi uskoa? Piilotetaanko esimerkiksi yksityisten terveyspalveluiden tuottamat ja yksityistämiskehityksen myötä kasvavat voitot veroparatiiseihin, jotta niistä voidaan myöhemmin lahjoittaa enemmän vaikkapa lastensairaalan rakentamiseen? Miettikää nyt jokainen ihan vakavasti asiaa itse.

Oikeiston taholta kuulee usein, että perheillä pitää olla suurin vastuu lasten kasvatuksesta ja hyvinvoinnista. Valtio ei voi kuulemma edes teoriassa kantaa tällaista vastuuta. Oikeisto puhuu mielellään läsnäolosta ja tasavallan presidentti Sauli Niinistökin puhui valituksi tultuaan ensi töikseen arjen pienistä teoista. Kaunis puhe on toki tärkeää, mutta teot olisivat vieläkin tärkeämpiä. Voidaankin kysyä, miten puheet esimerkiksi työajan pidentämisestä ja työehtosopimusten yleissitovuuden purkamisesta sopivat yhtälöön? Nämä romuttamalla arjen pienet teot lasten kanssa ovat entistä pienempiä; aikaa ja rahaa on vähemmän. Ole siinä sitten läsnä jokainen, katoava hetki lapsesi elämässä, antaen hänelle huomiota sillä energialla ja ilolla, jonka lapsi ansaitsee.

Uskokaa tai älkää, valtiolla on näissä asioissa vastuu, eikä se ole aivan pieni.