Olen seurannut huolissani sivusta Hämeenlinnan poliittisen elämän kerman keskinäistä nokittelua siitä kuka teki mitä, ja kuka taas ei, kuka teki tutkintapyynnön ja kuka loukkasi kenenkin yksityiselämää ja kunniaa. Sitä mukaa, kun yhdet yrittävät todella tehdä politiikkaa tiedolla ja oikeasti perehtyä asioihin, joista päättävät, niin sitä enemmän toiset itkevät lehtien palstoilla ja blogeissa, kuinka virkamiesesitysten kumileimaaminen ei yhtäkkiä olekaan enää kivaa.

Poliittinen kulttuuri on kuulemma muuttunut ikäväksi, kun joku onkin oikeasti ryhtynyt lukemaan niitä paperinivaskoita, joita ei kenenkään pitänyt ehtiä muilta kiireiltään kunnolla tutkia. Siinä missä luottamuspalleilla selvisi ennen juttelemalla mukavia kesken työpäivän kokoussaleissa kahvitellen, joutuukin nyt käyttämään asioihin aikaa niin, että menee ikä ja terveys.

Tavallinen äänestäjä on pudonnut rattailta jo aikaa sitten sontaläjän mukana, mutta silti näillä moneen kertaan möhlityillä aurinkoisilla autotaloilla ja kolmeen kertaan ostetuilla kopiokoneilla painetaan täyttä höyryä vielä eduskuntavaalikampanjaakin. Tuomiopäivän pasuunoiden soidessa isänmaan yllä, keskittyvät hämäläispoliitikot paukuttamaan siltarumpua. Huomion hakeminen kotikylän siltarumpupolitiikan kautta ei varmaan ole vieras ilmiö muuallakaan Suomessa.

Isiemme rakentama hyvinvointivaltio Suomi pitäisi turvata, koko Eurooppaa pahimmillaan uhkaava TTIP-vapaakauppasopimus torjua ja Paasikiven-Kekkosen linjan perinnöstä sekä maamme ulkopoliittisen liikkumatilan säilyttämisestä huolehtia. Pitäisi luoda työtä ja toimeentuloa, korjata homekouluja ja tarjota myös vanhuksille heidän jokapäiväinen leipänsä. Tässä on tavoitetta riittämiin.