Suomalaisen työllisyyspolitiikan ongelmaksi on vuosikausia luettu se, että kansantaloudellisesti kalliit toimenpiteet eivät johda pysyviin työpaikkoihin, vaan sekä työkokeilu- (ent. työelämävalmennus ja työharjoittelu) että palkkatukijaksojen jälkeen palataan hyvin usein takaisin TE-toimiston tiskille ja työttömien kirjoihin. Näiden työllisyyspoliittisten toimenpiteiden tärkein perustelu tuntuu edelleen, vuonna 2014, olevan ajatus siitä, että tietyn mittaisen työttömyysjakson jälkeen ihminen kuin ihminen on kaikenlaisen kuntoutuksen tarpeessa.

TE-palvelut vastaavat käytännössä koko kirjollaan ja päällekkäin pääasiassa tällaiseen kuviteltuun tarpeeseen. Teetetään kuntouttavaa työtoimintaa ja työkokeiluja työpajoilla. Joskus onnekkaimmat pääsevät jatkamaan kokeilujen jälkeen samoilla pajoilla toisella puolella pöytää, ohjaajan roolissa palkkatuella. Hypätään hetkeksi kuntoutettavan roolista kuntouttajan rooliin. Tukijakson päätyttyä palataan TE-toimistoon ansiosidonnaisen kanssa ja kierros alkaa alusta, jälleen kuntoutettavana. En nyt osaa suoralta kädeltä arvioida, miten suuri osa kuntouttavan työtoiminnan ja työkokeilujen tilastollisesta vaikuttavuudesta syntyy tästä työllisyyspoliittisesta kiertokulusta, mutta sen sanon, että ajatus kierrätyksestä toimii paremmin jätteiden, kuin elävien, ajattelevien ja tuntevien ihmisten käsittelyssä.

Kuntoutusajattelun ohella toinen työllisyyspolitiikan painopiste on tunnetusti ollut tilastojen siivoaminen. Muun muassa demaripoliitikkojen rakkaus tilastojen siivoamiseen tempputyöllistämisen avulla on helppo ymmärtää, sillä se on ollut tapa osoittaa, miten työllisyysmäärärahojen lisäys on aina korreloinut suoraan työllisyyteen. Asia on ollut tilastoilla osoitettavissa ja mikä tärkeintä, ”vaikuttavuus” ehtii yleensä näkyä ennen seuraavia eduskuntavaaleja.

—

Työllistämistoimien vaikuttavuutta olisi kuitenkin syytä tarkastella kriittisemmin ja sen suhteen tarvitaan kipeästi uudenlaista näkemystä. Nykyisenlainen palkkatuki on suoraa tukea yrityksille ja yhdistyksille työllistämiseen. Sen myöntämisen tärkeimmät kriteerit liittyvät käytännössä vain tuella palkattavan työttömän tilanteen toivottomuuteen (lue: työttömyyden kestoon). Vaatimuksia tukea saavalle yrityksille tai yhteisöille ei hirveästi ole, ellei ehkä kohtuutonta byrokratiaa oteta lukuun. Ennemminkin kyse on rajoituksista siinä, kenelle tukea ei voida myöntää. Rajoituksista ja palkkatuesta yleensä voi lukea täältä: http://te-palvelut.fi/te/fi/tyonantajalle/loyda_tyontekija/tukea_rekrytointiin/palkkatuki/#Milloinpalkkatukeaeivoidamynt

Olen vahvasti sitä mieltä, että työllistämismäärärahat olisi vihdoin integroitava kasvun siementen kylvämiseen, eli käytännössä tarkoitan palkkatuen ainakin osittaista muuttamista hankerahoitukseksi erityisesti ensimmäistä työntekijäänsä palkkaaville mikroyrityksille ja yhdistyksille. Palkkatuen myöntämisessä ei pitäisi tuijottaa ainoastaan työttömän työttömyyden kestoa vaan jokaista palkkatukieuroa vastaan pitäisi myös palkkatuen saavalta yritykseltä tai yhteisöltä vaatia hakemuksen liitteeksi realistinen suunnitelma, kuinka tehtävänkuva juurrutetaan osaksi yrityksen tai yhteisön jatkuvaa toimintaa ja miten työ jatkuu ilman tukia myös tuen maksatuksen loputtua. Lisäbyrokratiasta huolestuville voitaneen todeta, että byrokratiaa voitaisiin vastaavasti helpottaa tukien maksatuksen puolella.

Toki on erikseen todettava, että inhmillinen aspekti tulee samalla säilyttää ja tuella tulee edelleen palkata työttömiä tietyin perustein sen sijaan, että tuet valuisivat työstä toiseen siirtyvien palkkaukseen.

Opetus- ja kulttuuriministeriön seuratuki urheiluseuroille ensimmäisen päätoimisen työntekijän palkkaamiseen on ollut hyvä esimerkki siitä, miten palkkausta tukemalla voidaan saada aikaan vaikuttavuutta. Otan esimerkin läheltä: Hämeenlinnassa Steelers Juniorisalibandy on oiva esimerkki siitä, mitä oikein kohdennetulla tuella päätoimisen työntekijän palkkaamiseen voidaan saada aikaan. Seura on noussut muutamassa vuodessa Suomen suurimpien salibandyseurojen joukkoon. Menestys on suoraa seurausta palkkaukseen korvamerkitystä tuesta, missä toki dynaamisella seurajohtamisella ja onnistuneilla rekrytoinneilla on oma osuutensa. Seuran harrasteliikunnan tarjonta on kasvanut viime vuosina huimasti ja palkattuja työntekijöitä sillä on jo useita. En näe estettä, miksei homma toimisi vastaavasti myös yrityksissä ja muissakin yleishyödyllisissä yhdistyksissä, kuin urheiluseuroissa.

Koska palkkatuetun työntekijän tai ilmaisen harjoittelijan vastineeksi ei vaadita yrityksiltä tai yhteisöiltä minkäänlaista järkevää suunnitelmaa, on toiminnan vaikuttavuus vuodesta toiseen ”toivotaan toivotaan -tasolla”, vaikka työministeriössä erilaiset työryhmät miettivät näitä asioita päänsä puhki. Tähän työllisyyspoliittiseen, pohjattomaan toivomuskaivoon heitetään vuosittain lähes miljardi euroa veronmaksajien rahaa. Olisiko korkea aika lopettaa toivo-talkoot ja todeta, että toivo ei ole strategia?