Whataboutismia denialismin sydämeen

Kirjoitus Uuden Suomen Puheenvuoroon 29.4.2015

Suomalainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on ainakin sosiaalisen median ja blogien maailmassa jumiutunut pahasti sekä Nato-kantojen kaivamiin poteroihin että erityisesti Venäjä-vastaisen aggressiivisen vähemmistön harjoittamiin laatikkoleikkeihin, joille keskustelun kaventaminen koskemaan vain Venäjän toimia ja uhkaa on varsin leimallista. Se on ihan kohtuullista Venäjä-keskustelua, mutta äärimmäisen huonoa ja älyllisesti epärehellistä, mittakaavasta irrallista ja historiatonta ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua.

Usein kehotetaan ajattelemaan laatikon ulkopuolella. Jos valtakunnan uusia turvallisuuspoliittisia huolenaiheita ovat mm. hybridi-, proxy- tai informaatiosodankäynnin muodot, olisi sellaista keskustelua käytävä Venäjä-laatikkoa laajemmassa kontekstissa, joka huomioi ja asettaa globaaliin mittakaavaan sellaista sodankäyntiä harjoittavat tahot. On kuitenkin selvää, että suurvallat varjelevat intressejään ympäri maailmaa, eikä potentiaalinen voimapolitiikka rajoitu naapurimaihin. Esimerkiksi Syyriassa on käyty lännen tukemaa proxy-sotaa vuosia ennen Ukrainan konfliktia. Miksi tästä sodankäynnin muodosta on tullut huolenaihe vasta viimeisen vuoden aikana Ukrainassa? Miksi Venäjä ei katsoisi, että standardit tuhota suvereenejä valtioita on asetettu Irakissa, Libyassa ja Syyriassa? Jo piispa ja filosofi George Berkeley tiesi 1700-luvulla, etteivät asiat tai esineet katoa silmät sulkemalla tai selkänsä kääntämällä. Jos ei itse kykene havainnoimaan, voi Berkeleyn tapaan turvata sitten vaikka Jumalaan, jos se on ainoa keino irtautua denialismin ikeestä.

Venäjä ei ole maailman suurin, eikä Suomenkaan ainoa, turvallisuushaaste. Mitä enemmän sitä sellaiseksi väitetään, sitä vähemmän sellainen näkemys on oikea. Mitä enemmän tuijotetaan yhteen suuntaan, sitä tärkeämpää on varmistaa selusta. Nato-jäsenyys on haluttu pitää Suomelle avoimena vaihtoehtona maamme puolustamiseksi, mitä se toki onkin. Natoa ei kuitenkaan tule perustella Venäjän uhalla. Venäjällä kun ei ole intressiä uhata uskottavan itsenäisen puolustuksen omaavaa ja sotilaallisesti liittoutumatonta Suomea. Nato on tutkittava Natona ja myös Yhdysvaltain ulkopolitiikan välineenä. Sitä likaista historiaa eivät Venäjän toimet pese puhtaaksi, vaikka miten syvällä denialismin valheessa eläisimme.

Suomi ei ole myöskään Ukraina. Meillä ei ole Venäjälle strategisesti tärkeitä tukikohtia maaperällämme, joten pelko jostain vihreiden miesten aluevaltauksista on melko kaukaa haettu. Sen lisäksi, että meidän tulisi kysyä varsin kriittisiä kysymyksiä EU:n, Yhdysvaltojen ja Naton suhteen ymmärtääksemme Venäjää, meidän tulisi kysyä niitä myös siksi, että ymmärtäisimme aidosti mihin olemme liittoutumassa, jos olemme. On avattavat silmät ja huomattava harjoitettu kaksinaismoralismi.

70-luvulla EEC-jäsenyyttä valmisteltaessa Moskovasta meitä varoiteltiin vapaakauppaa seuraavista, puolueettomuuttamme ja hyviä idänsuhteitamme uhkaavista poliittisista sitoumuksista. Nyt on hyvin tiedossa, että juuri tällaiset poliittiset sitoumukset ovat seuranneet EU:n myötä mitä suuremmassa määrin. Ulkopoliittinen liikkumatilamme on kaventunut ja olemme ajautuneet Venäjän vastaiseen rintamaan meille kuulumattoman sodan vuoksi. Seuraava askel kaupan saralla on salassa valmisteltu EU:n ja Yhdysvaltain vapaakauppasopimus TTIP, josta demokraattiseen sivistysvaltioon kuuluvaa poliittista keskustelua ei haluta käydä. Johtaessaan poliittisiin sitoumuksiin, vapaakauppa on mitä suuremmassa määrin myös turvallisuuskysymys, mikäli peilaamme lähihistoriaan.

Ukrainan tilanteen kauhistelu on saanut puolueettomuuspolitiikkaan vuosikymmeniä nojanneessa maassamme järjettömät mittasuhteet. Olemme menettäneet parissa vuosikymmenessä Paasikiven-Kekkosen linjan viisauden mukana myös ulko- ja turvallisuuspoliittisen paineensietokykymme. Se huolettaa ainakin minua paljon enemmän, kuin presidentti Putinin aivoitukset. Olisi varsin naiivia kuvitella suurvaltajohtajan toimivan harhaisten todellisuuskäsityksien varassa. Tiedustelutoiminta kun ei naapurissamme ole aivan lapsen kengissä. Luultavasti venäläinen suurvaltajohtaja on hieman paremmin informoitu pinnan alla käytävistä suurvaltapoliittisista valtapeleistä, kuin suomalainen pullantuoksuinen turpobloggari.

On aika panna piste naivismille ja leikittelylle mielikuvilla ideologisten agendojen ajamiseksi. Otetaan silmä käteen ja järki päähän, irtaudutaan autuaasta hyväuskoisuudesta länsimaiden toimintaa kohtaan tai yritetään edes uskoa jotain hyviä ominaisuuksia myös naapurin isännille. On turha puhua erilaisten kulttuurien ymmärtämisestä, jos kuvittelee meidän itärajamme absoluuttiseksi hyvän ja pahan rajaksi.

Lopuksi kaikille höyrypäille, joille edustamani näkemys on putinismia:

Olin 9-vuotias, kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta. Minulla ei tietenkään ollut silloin, eikä ole nytkään minkäänlaista tunnepohjaista sidettä itänaapuriin. Tänä päivänä tunnen todella vähän ihmisiä, joille nyky-Venäjä olisi ihannevaltio, josta ylläpidettäisiin omassa mielessä ruusuisia kuvia. En ole elänyt koko lapsuuttani ja nuoruuttani venäläisten elokuvien ja pelien tuputtaessa tietoisuuteeni käsitystä hyvästä, pahaa vastaan taistelevasta äiti Venäjästä, joten tällaista kuvaa ei luonnollisestikaan ole päässyt syntymään. Vasemmiston jäseneksi liityin vasta noin vuosi takaperin, joten maailmankuvaani eivät ole liiemmin muokanneet myöskään hyvät toverini, saati sitten vanhempani, jotka olivat lapsuudessani mukana kokoomuksen toiminnassa.

Mikä Venäjästä edes loisi Suomessa positiivisia harhakäsityksiä? Media? Jatkuvasti esitettävät venäläiset elokuvat? Tunnen ja tiedän kyllä paljon ihmisiä, joiden käsitykset Yhdysvalloista perustuvat enemmän Hollywood-elokuviin, tv-sarjoihin ja ääneen lausuttuihin ideologisiin ihanteisiin, kuin kiiltävän pinnan alla piilottelevaan todellisuuteen. Venäjän kohdalla tällaista vaaraa ei Suomessa ole. Päinvastoin, russofobian siemen kylvetään jo peruskoulun historian tunnilla. Venäjään keskittyneeseen turpo-keskusteluun tunkeutuva whataboutismi ei ole mikään argumentointivirhe. Se on viiltävä, mutta ansaittu puukko denialismin sydämeen.