Miksi Ukrainan kriisi on lännen syytä?

Chicagon yliopiston valtiotieteen professori John J. Mearsheimer esitti tähän mennessä ylivoimaisesti parhaan analyysin Ukrainan kriisistä Foreign Affairs verkkosivustolla. Mearsheimer onnistuu avaamaan monen suomalaisenkin jakaman näkemyksen vastaanpanemattomin argumentein.

Ehdotankin, että sen sijaan, että käytät aikaasi lapsellisesti Venäjän näkökulmaa ymmärtävien ajattelijoiden leimaamiseen putinisteiksi, ota kerrankin silmä ja järki käteen ja käy itse lukemassa Mearsheimerin pitkä ja syväluotaava kirjoitus täältä: http://www.foreignaffairs.com/articles/141769/john-j-mearsheimer/why-the…

Ytitän alle kääntää ja tiivistää ainakin päällisin puolin olennaisen: Ukrainan kriisin juuret ulottuvat Mearsheimerin mukaan aina 90-luvun puolivälin tienoille, kun Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin hallinto alkoi ajaa Naton laajentumista kohti itää.

Ensimmäinen kierros nähtiin 90-luvun lopulla, kun mukaan tulivat Tshekki, Unkari ja Puola. Toinen 2000-luvun puolivälissä, kun mukaan liitettiin Viro, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia ja Slovenia. Moskovalle kaikki olivat katkeria paloja. Ja koska valtaosa EU-maista on Nato-maita, myös EU:n laajeneminen itään on venäläisjohtajien silmissä hiipivä tiikeri. Venäjän näkökulmasta Yhdysvaltain 5 miljardin dollarin upottaminen Ukrainan demokratiakehitykseen saa ajattelemaan, että Venäjä on jonossa seuraava. Lännen tripla; Naton ja EU:n laajeneminen ja demokratiapromootio ovat olleet kuin bensan kaatamista liekkeihin. Räjähdys oli vain ajan kysymys.

Yhdysvaltain ja Euroopan yritys tehdä Ukrainasta läntinen linnake Venäjän rajalla on ollut länneltä melkoinen munaus ja nyt kun seuraukset on nähty, olisi vielä suurempi virhe jatkaa samaa rataa. On syytä muistaa, että Venäjän uhkakuvat määrittelee viime kädessä Venäjä, ei länsi. Sillä on siihen sama oikeus, kuin Yhdysvalloilla. Kenellekään ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, mitä Venäjä ajattelee sen strategisesti tärkeiksi katsomien ”puskurialueiden” muuttumisesta länsimielisiksi, puhumattakaan että ne liittyisivät Natoon. (Kaikkein viimeisimpänä suomalaisille!) Muunlaiset kuvitelmat ovat hyvin yksiselitteisesti virheellisiä näkemyksiä maailmanpolitiikan kentällä.

Jotkut analyytikot väittävät, että Putin haikailee Neuvostoliiton mahtia ja pyrkii Krimin jälkeen valtaamaan suuremmankin osan Ukrainasta ja lopulta kohdistamaan aggressioita muihinkin naapureihinsa. Tähän leiriin kuuluville Putin edustaa nykyajan Hitleriä, jonka kanssa ei tulisi sopia mistään.

Mearsheimerin viesti heille on, etteivät tällaiset argumentit kestä lähempää tarkastelua. Mikäli Putin olisi sitoutunut tällaisiin päämääriin, joitakin merkkejä näistä aikeista olisi varmasti noussut ennen helmikuun 22. päivää. Ei ole kuitenkaan mitään näyttöä tällaisista suunnitelmista, eivätkä esimerkiksi läntiset johtajat osanneet pelätä Venäjän sotilaallisen voiman käyttöä. Putinin ratkaisu ottaa Krim, vaikutti enemmän spontaanilta reaktiolta Janukovitsin syrjäyttämiseen ja tuli myös lännelle täysin yöstä.

Ratkaisuksi kriisiin Mearsheimer tarjoaa viisaasti ja realistisesti Ukrainan länsimaistamispyrkimyksistä luopumista. Ukrainasta tulee tehdä neutraali puskurialue Venäjän ja Naton välissä. Lännessä on ymmärrettävä Ukrainan merkitys Venäjälle. Venäjävastainen hallinto ei voi toimia.

Niille, jotka toitottavat, että Ukrainalla on oikeus, Venäjän puuttumatta, itse päättää kenen kanssa se haluaa liittoutua, Mearsheimer viestittää, että Ukrainalle tällainen tapa harkita sen ulkopoliittisia vaihtoehtoja on vaarallinen. Surullinen totuus on se, että mahti määrää, kun on suurvaltapolitiikasta kyse. Abstraktit oikeudet, kuten itsemääräämisoikeus ovat hyvin merkityksettömiä, kun suurvallat ajautuvat kiistoihin heikompiensa kanssa. Hän kysyy, oliko Kuuballa oikeus sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa kylmän sodan aikaan?

—- Allekirjoittaneen näkemys:

Ukrainan intresseissä kuvittelisi olevan pyrkimys Mearsheimerin esittämän näkemyksen syvälliseen ymmärtämiseen, ellei se jostain kumman syystä halua lakata olemasta. Myös Suomessa Ukrainan kriisin tulisi tarkoittaa paluuta reaalipolitiikan linjalle ja tosiasioiden tunnustamista ihan kartan katsomisesta alkaen.

Länsimaisen demokraattisen yhteiskunnan ylläpitäminen neutraalina, sotilaallisesti liittoutumattomana maana, ei ole meille ollut, eikä tule olemaan mikään ongelma. Sama on mahdollista myös Ukrainalle. Itseasiassa Suomen kannalta asia on juuri päinvastoin. Suomi on entinen kansan demokratian mallimaa. Olemme olleet mallioppilaita monessa asiassa myös EU:ssa, mutta mitä olemme saaneet? Vaaleilla valitsemattomien komissaaripestien sulle-mulle jakoa, salassa valmisteltuja vapaakauppa- ja isäntämaasopimuksia ja muuta epädemokraattista. Osoittaa hyvin köyhää ajattelua väittää, että meidän olisi muka oltava mukana EU:n venäjävastaisessa rintamassa ja Nato-pöydissä puolustaaksemme demokratiaa, sananvapautta, ihmisoikeuksia tai oikeusvaltion periaatteita, jos se tarkoittaa edelläkävijän asemamme romuttamista samoissa asioissa. Suomen kannalta kaikki askeleet kohti EU-liittovaltiokehitystä ja syvenevää Nato-integraatiota ovat tässä katsannossa taka-askeleita.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s