Päivän sana

Tuon tällä hetkellä yöpöydälläni ja aamupalapöydässäni viihtyvän Johannes Ojansuun kirjan Pyhyys – rajalla oleva ihminen johdosta mietin Jumalaa ja suhdettani uskoon. En ole koskaan oikeasti ollut kovinkaan vahvassa uskossa, joskaan en järin uskonvastainenkaan, vaikka noin vuosi sitten erosinkin kirkosta. Sen sijaan filosofia ja viisaus ovat kiehtoneet aina. Filosofian kautta pyhyyden ja Jumalan maallistaminen, käsitteiden avaaminen ja uudelleenmäärittely kuitenkin toimii kohdallani niin, että vääjäämättä ajattelen jälleen vähän myönteisemmin myös uskosta.

Lienee lopulta niin, että kun ymmärryksen nuoruudesta siirtyy hiljalleen ymmärryksen vanhuuteen, toisin sanoen varmuudesta ja ehdottomuudesta epävarmuuden ja ihmisen rajallisuuden tunnustamiseen, voi uskon perustella itselleen myös järjellä niin halutessaan. Kyllähän se usko varmasti sielua hoitaa ja täyttää ikuisuuden kaipuun tyhjiötä maallistuneenkin ajattelijan sisimmässä.

Toki sitä jäytävää tyhjyyttä täytetään tänä päivänä monenlaisilla tavoilla. Joillakin sinne sielun syövereihin tunkeutuu uskonkaltainen poliittinen ideologia. Joillekin riittää, että alttarilla on riittävästi rahaa ja maallista omaisuutta. Joku palvoo jumalanaan omaa peilikuvaansa, puhumattakaan tapauksista, joissa tyhjyyttä täyttävät alkoholi tai kovemmat päihteet. Ei ole lainkaan yllättävää, että alkoholismista tai huumekokousta selvitään niin usein juuri uskon avulla. Ne kun ovat eri lääkkeitä pohjimmiltaan samaan vaivaan.

Tästä tulee mieleeni Joel Hallikaisen kappale Portsari ja pastori:

Ei näe portsari pastoria,
vaikka ovella kumpikin seisoo
he näkevät vain janoisia
joiden jano sammunut ei oo

ei näe portsari pastoria
vaikka kumpikin sielumme tuntee
eri lääkkeet samaan vaivaan
he tuntevat maan ja taivaan…

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Joulua odotellen. Muistakaa, ettei marraskuuta pidä ottaa henkilökohtaisesti.