Sain Katja Boxbergin ja Taneli Heikan kymmenisen vuotta sitten kirjoittaman Lumedemokratia -kirjan luettua tuossa joitakin päiviä sitten. Ajatuksia herättävä ja monipuolinen teos, se on myönnettävä, vaikka nenään pyrkikin ajoittain raikkaan tuoksuinen tuulahdus kritiikitöntä uussuomettumista.

Kirjassa suomittiin aika kovinkin sanoin suomalaista politiikan konsensusta, jonka kirjassa arvioitiin perustuvan niinsanotun suomettumisen perintöön ja kolmen suuren puolueen ja niiden taustajärjestöjen määrääviin valta-asemiin.

Mielenkiintoista sinänsä, että Suomessa on ollut pitkään vallalla erittäin vahva lännettyminen, eikä konsensuspolitiikka ole silti kadonnut minnekään. Tätä suomalaista lännettymistä kuvaakin parhaiten sana uusssuomettuminen. Uussuomettumista puolestaan leimaavat täsmälleen samat ongelmat, kuin vanhaakin: väärää mieltä olevien sananvapautta pyritään rajoittamaan leimaamisen ja häpäisyn kautta. Itsesensuurista tulee vakava demokratian ongelma, kun päättäjät tai sellaisiksi pyrkivät suojelevat mainettaan.

Nykyisin emme kuitenkaan suuntaudu Neuvostoliittoon vaan sen tilalle pyhäksi ja kyseenalaistamattomaksi alamaisuutemme kohteeksi on taloudellisesti ja poliittisesti tullut Euroopan Unioni ja sotilaallisesti Yhdysvallat. Näitä edellä mainittuja huonoon valoon saattavia uutisia vaietaan kategorisesti tai kriittisyyttä harjoitetaan korkeintaan silkkihansikkaat käsissä. Nykypäivän konsensusta haastavat älyköt pyritään vanhaan malliin hiljentämään kovalla retoriikalla ja leimoilla.

Malliesimerkin tarjoaa Elina Lepomäki eilisessä facebook-päivityksessään. Kun Antti Rinteen hallitus uskalsi kirjata hallitusohjelmaansa, ettei Suomi salli alueensa käyttämistä ”vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”, alkoivat kokoomusäänet Lepomäen johdolla messuta, että kirjaus haiskahtaa YYA:lta. Retoriikka aiheuttaa kysymyksiä; Onko Suomen aluetta sitten edellisten hallitusten toimesta annettu vihamielisiin tarkoituksiin, jos hallitusohjelman kirjauksessa on jotain moitittavaa? 

Uussuomettuneet näkevät vanhasuomettuneita olkiukkoja kaikkialla. Turvallisuuspoliittisessa kontekstissa överiksi menevä länsimielisyys muodostuu paradoksaalisella tavalla esteeksi länsimaiselle, vapaan keskustelun ilmapiirille, jota Boxberg ja Heikka kirjassaan peräänkuuluttivat.

Toinen asia, johon tekee mieli tuon teoksen osalta tarttua, on suomalaisen aluepolitiikan tyrmääminen järjettömänä. Aluepolitiikalla on monia hyvin perusteltavissa olevia hyötyjä ja se on erityisen suomalainen juttu, joka kytkeytyy sekä luonnovarojen hyödyntämiseen että huoltovarmuuteen ja asevelvollisuuteen ja koulutettuun reserviin perustuvaan alueelliseen maanpuolustukseen.

Perusvirhe kaikenlaisten itseään liberaaleina uudistajina pitävien viisastelijoiden ajattelussa on se, että malleja haetaan muualta, missä ruoho näyttää äkkiseltään olevan vihreämpää, minkä johdosta suomalaisia erikoisuuksia, kuten puolustusratkaisua tai hitaampaa kaupungistumista tuijotetaan mieluummin häpeäpaaluina, kuin järkevään pragmaattisuuteen perustuvina ylpeydenaiheina.