Ihailen ihmistä yksinkertaisempia luontokappaleita ainakin yhdestä syystä.

Siitä, että niillä ei ole kykyä ylentää itseään omassa ajattelussaan sellaiseen äärimmäiseen tyhmyyteen ja jumalharhaan, että ne kuvittelisivat voivansa pysäyttää miljardeja vuosia muuttuneen maapallon ilmaston haluamaansa pisteeseen.

Ne hyväksyvät paikkansa aikojen jatkumossa. Syövät, juovat, lisääntyvät ja kuolevat pois. Tyytyvät mitättömyyteensä ja merkityksettömyyteensä tässä maailmankaikkeudessa.

Toisin on laita ihmisten, kaikkien oman elämänsä supersankareiden, jotka kuvittelevat pysäyttävänsä miljardien vuosien jatkuvan liikkeen istumalla kaduilla ja saarnaamalla tieteen nimissä maailmanloppua vakuuttaen, että heidän liturgiaansa uskova ei huku, kun tulvat tulevat.

Vaikka ajattelisi puhtaan rationaalisesti, että uskonnot ovat taikauskoa ja perustuvat satuihin, niin yhden asian ne ainakin tekevät paremmin, kuin edellä mainittu, ihmisen itsensä jumaluuteen saakka ylentävä ajattelu. Uskonnot nimittäin kykenevät tarjoamaan ihmiselle toivon ja tarkoituksen, jota ei ilman jonkunlaista uskonhyppyä liene ihmiselle tarjolla oikein missään.

**

Tanskalainen filosofi Sören Kierkegaard määritteli kolme eksistenssitasoa; esteettisen, eettisen ja uskonnollisen. Esteettisellä tasolla ihmisen elämä on epätoivoista, eikä hän edes itse halua tietää sitä, vaan hän pakenee Jumalaa käyden epätoivoisesti kiihkeää taistelua tyhjyyden tunnetta vastaan. Esteettisellä tasolla ihminen on kuin hyrrä, joka kaatuu lakatessaan pyörimästä.

Eettisellä tasolla ihminen on tietoinen moraalisista velvollisuuksistaan ja rajoittavista sitoumuksista. Ihmisen on valittava, mihin hän haluaa subjektiivisesti sitoutua ja tehdä siitä totta. Eettisten päätösten väistämättömyys synnyttää ihmisessä ahdistusta, jonka kanssa hänen on opittava elämään, ”jotta hän ei häviäisi taisteluaan siksi, ettei ole koskaan ahdistunut, tai vajoamalla ahdistukseensa; se, joka on oppinut kantamaan ahdistuksensa oikein, on oppinut arvokkaimman.”

Uskonnollisella tasolla ihminen ikään kuin valitsee sen uskonhypyn, eli turvata normien tai oman järkensä sijasta uskoon.

**

Meistä kaikista löytynee sisältämme sellainen henkinen huone, joka täytyy jollakin täyttää, ettei se kaiu ja kumise tyhjyyttään.

Millä sinä tätä tyhjää huonetta täytät? Uskolla Jumalaan, poliittiseen ideologiaan, johonkin ismiin vai ilmastonmuutokseen? Vai pakenetko todellisuutta virtuaalimaailmaan tai päihderiippuvuuksiin?

Miten länsimainen, vapaa yhteiskunta kestää tulevaisuudessa sen, että uskontojen paikan hiljalleen valtaavat erilaiset vahingolliset ideologiat, joiden yhteensovittaminen käy mahdottomaksi?

Eikö ole parempi pyrkiä yhtenäiskulttuuriin, jossa yhteisellä uskonnolla ja yhteisillä traditioilla on riittävän vankka asema, ja joka kykenee tarjoamaan vastauksia tarkoitustaan etsiville?